Pienen pojan maailma oli sekaisin. Kansakoulun todistuksen ysit olivat ensin pyörtyneet ja sitten vielä joku oli lohkaissut niistä nurkan pois ja vetäissyt lipan vinoon. Nyt todistus oli täynnä pelkkiä vitosia.
Koulu ei jaksanut innostaa ja tympääntyminen näkyi mm. ainekirjoituksessa, jossa tuntien pakerruksen tuloksena saattoi olla otsikon perässä vain muutama sana ennen lopun pistettä. Eli tyyliin:
”Näin unta
En ole koskaan nähnyt unta.”
Ei siis ihme, että opettajatkin alkoivat katsella poikaa pitkin nenänvarttaan ja sanoivat väliin ajatuksensa myös ääneen.
- Sinulla ei taida olla kaikki kotona tuolla päänupissasi.
- Taidat olla vähän hullu.
Tuollaiset kommentit ahdistivat ujoa, arkaa, yksinäistä ja kiusattua poikaa entistä enemmän.
Vaikka poika kuinka koetti etsiä elämän tarkoitusta mm. lukemalla jonkun artikkeleita sisältävän tietosanakirjan kannesta kanteen tai opiskelemalla hypnoosia, niin sekään ei auttanut. Ehkä hän oli omituinen, sillä eiväthän tuollaiset olleet mitään normaalia 10 – 11 – vuotiaan pojan lukemistoa, mutta, minkä poika uteliaalle ja tiedonhaluiselle luonnolleen mahtoi?
Opettajien mielestä asialle oli kuitenkin tehtävä jotain, joten he suosittelevat pojan lähettämistä kasvatusneuvolaan tutkittavaksi. Pojalle se oli liikaa ja hän alkoi vakavissaan suunnitella oman elämänsä lopettamista.
Tänään tuo kaikki on kuin pahaa unta jostain kaukaisuudesta, kuitenkin kyseessä on pätkä omaa elämääni vuosien takaa.
Lopulta seisoin kotini yläkerran ikkunalaudalla valmiina hyppäämään pää edellä alla olevaan louhittuun kivikkoon. Matkaa alas oli kolmatta kerrosta, joten ajattelin sen pudotuksen riittävän päättämään kurjan ja rakkaudettoman elämäni.
Naapuritalon täti pysähtyi kadulle ja jäi tuijottamaan minua, ikkunalla seisovaa pientä poikaa.
Samassa mieleeni nousi edellisen syksyn omenavarkaus tädin puutarhassa. Täti oli nähnyt minut ja molemmat pikkuveljeni, kun kahmimme omenoita puista vaatteittemme uumeniin.
Seuraavana päivänä hän tuli ovellemme ja kertoi asiasta isällemme.
- Pojat tänne! isä karjaisi ja niin meidän oli pyydettävä tädiltä anteeksi. Samalla tiesimme, että istuminen voisi olla illalla hankalaa.
Anteeksipyyntömme jälkeen täti käväisi nurkan takana, otti sieltä ison pussillisen omenia ja antoi ne syliini sanoen:
- Kun nämä loppuvat, tulkaa pyytämään lisää. Ei tarvitse varastaa.
Muistikuva tädin ystävällisyydestä sai minut epäröimään. En voinut hypätä hänen silmiensä edessä ja toivoin vain hänen häipyvän jonnekin.
Täti ei kuitenkaan lähtenyt, vaan jatkoi tuijotustaan mitään sanomatta. (Vuosia myöhemmin hän kertoi, että Herra oli kehottanut häntä pysymään paikallaan niin kauan, että palaisin takaisin huoneeseen.)
Lopulta luovutin ja palasin huoneeseen ajatellen:
- Huomenna sinä et ole siellä. Silloin minä hyppään.
Seuraavan aamun tullen isä vei minut autollaan kouluun. Oli viikoittaisen juhlasalissa pidettävän aamuhartauden päivä. Muina päivinä aamuhartaus tuli keskusradion kautta luokkiin.
Siellä minä seisoin luokkani keskellä Turun Normaalilyseon juhlasalin parvekkeelle ja mietin elämäni lopettamista, kun yhtäkkiä kuulin yhden lauseen hartaudenpitäjän sanoista:
- Heitä kaikki murheesi Jeesukselle, niin Hän pitää sinusta huolen.
Tuo lause meni suoraan sydämeeni. Murheita minulla oli aivan riittämiin. Niinpä siinä hetkessä rukoilin elämäni ensimmäisen aivan sydämen pohjasta tulleen rukouksen, joka kuului seuraavasti:
- OK Jeesus, tässä on, ota koko roska.
Tunsin elämäni pelkäksi roskaksi, mutta luovutin sen kaiken Jeesukselle.
Päivä jatkui, ulkonaisesti asiat olivat yhä ennallaan, mutta sisäisesti kuormani ja ahdistukseni olivat poissa. Tuosta keväällä 1963 pidetystä aamuhartaudesta alkoi minun uskonelämäni…
